”Äiti, tutkinnot ovat Suomessa ihan yliarvostettuja”. Näin vastasi kuopukseni jokunen vuosi sitten kysymykseeni hänen opiskelusuunnitelmistaan. Siinä vaiheessa nielaisin oman näkemykseni viisaasti, mutta jäin miettimään hänen näkökulmaansa. Työssäni uravalmentajana törmään ilmiöön, jossa tutkinto kyllä on, mutta se on auttamattomasti vanhentunut eikä sen jälkeen ole koulunpenkillä istuttu. Tämä on kuitenkin vain toinen puoli totuudesta. Pitkän työuran tehneillä tekijöillä on sellaista osaamista, jota kertyy vain työtä tekemällä ja usein myös hyvin vaihtelevista ja monipuolisista työtehtävistä karttunutta kokemusta. Sitä ei vain ole todennettu eikä sertifioitu, siksi se jää ikään kuin piiloon, sen sanoittaminen ansioluetteloon voi olla vaikeaa ja työhaastattelussa sitä on vaikea todentaa. Eli tavallaan kuopukseni oli oikeassa, mutta käytännön työelämässä tutkinto on yhä se, joka todentaa osaamisesi.
Toinen ääripää tuli vastaan Ylen artikkelissa (1.11.2025): ”Tuntuu, että Suomessa on tuomittu toimitusjohtajaksi. Haastatteluissa ihmiset eivät ottaneet uskoakseen, että minä toimitusjohtajan taustalla olisin hakemassa muuta kuin toimitusjohtajan paikkaa.”
Näin kuvaili helsinkiläinen Kati Saari työnhakuaan. Hän oli jäänyt työttömäksi toimitusjohtajan tehtävästä ja nyt häntä pidetään liian pätevänä tai osaavana muihin kuin toimitusjohtajan tehtäviin. Lisäksi hänen motivaatiotansa kyseenalaistetaan. Olen itsekin pohtinut erään aiemmin johtotehtävissä olleen henkilön kanssa työhakemuksen sanoitusta asiantuntijatehtävään, jottei hän vaikuttaisi liian pätevältä, mutta pystyisi silti tuomaan esille aidon kiinnostuksensa tehtävään. Onhan tämä varsinainen paradoksi: toisten kanssa mietitään, miten osaaminen saataisiin näkyviin ja osan kanssa mietitään, miten sitä saataisiin piilotettua.
Samaisessa Ylen artikkelissa haastateltu suorahakukonsultti nostaa esille termin monihuippuinen työelämä, jossa urasuunta ei ole välttämättä aina ylöspäin, vaan loikkia voi tehdä myös sivusuuntaan tai alaspäin. Käytännössä taitaa kuitenkin olla niin, että työmarkkinat eivät ole ajatukseen tottuneet. Ainakaan vielä. Taustalla on uskomuksia ja oletuksia, jotka rajoittavat omaa näkemystä: jos ei ole tutkintoa, ei ole osaamista, jos olet yli 55-vuotias, olet jo liian vanha, jos olet ollut johtotehtävissä, et ole motivoitunut muista töistä.
Mikään edellä kuvaamani ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että osaamista on kehitettävä ja uusia taitoja opeteltava koko työuran ajan. Tapoja on monia: Omaehtoinen opiskelu, täydennyskoulutus, kurssit, sertifikaatit, työkierto, puuttuvaa tutkintoa voi kompensoida näyttötutkinnoilla tai niiden osilla jne. Professio Groupin tekemä Tulevaisuuden työelämän taidot 2025 -tutkimuksen lopputulema kiteyttää ajatuksen hyvin: ”jatkuva oppiminen ei ole enää vaihtoehto, vaan välttämättömyys.”
Kysymys kuuluukin, kuinka paljon osaamista ja kokemusta meillä on vara jättää käyttämättä, puuttuvan tutkintotodistuksen, iän tai aiemman työuran statuksen vuoksi?
